7.12.2014

Mietteitä

Suomen itsenäisyyspäivää on kerran taas juhlittu. Eliitti käyskenteli Linnassa toinen toistaan komeimmissa vaatteissa, joita me vähempiosaiset ihailimme televisiosta silmät tapilla. Anarkisteiksi itseään nimittävät taas kulkivat kaduilla, särkien kaikkea mahdollista vastaan tullutta. Monelle taitaa olla jo hämärtynyt koko itsenäisyyden merkitys. Olisiko pieni sodan muistutus paikallaan. No ei sentään, nauttikaamme itsenäisyydestämme, kukin omalla tavallaan.

Tiedotusvälineissä valtaapitävät (poliitikot) tykkäävät usein ilmaista asioita komeilla sanoilla. Puhutaan innovaatiosta, integroitumisesta, globalisaatiosta ja rakennemuutoksesta. Kuinka moni meistä todella ymmärtää mitä nuo hienot sanat oikein pitävät sisällään. Minun puolestani tarkoittakoot mitä tahansa. Olen tullut jo siihen ikään etten viitsi enää paneutua tämän yhteiskunnan kotkotuksiin, vaan jatkan elämääni omalla tutulla tavallani, enkä anna toisten häiritä tekemisiäni. Paitsi silloin kun meitä eläkeläisiä aletaan sortaa, silloin älähdän.

Kotikaupunkini Lappeenrannan keskusta on kovan myllerryksen kohteena. Uusia komeita taloja tulee kuin liukuhihnalta. Meidänkin naapurissa on rakennettu kauppakeskusta jo puolitoista vuotta, ja puoli on vielä jäljellä. Olemme joutuneet seuraamaan näköalapaikalta sen valmistumista, alkaen viidentoista metrin syvyisestä montusta ylös korkeuksiin. Kolinaa ja pölyä on riittänyt vaikka toisille jakaa. Kauppakeskus valmistuu ensi keväänä ja siihen on tulossa kymmenittäin erilaisia liikkeitä Alkosta alkaen. Myös paljon puhuttu ja riidelty kaupunginteatteri ja Finkinon elokuvateatteri mahtuvat sen seinien suojaan. Niin lähelle palvelut tulevat ettei karvahattua tarvitse kun lähtee kaupoille tai kulttuuria harrastamaan.

Eräänä aamuna kävellessäni mietteissäni kaupungilla, kohtasin nuoren äidin joka työnsi lastenrattaita. Vilkaistuani rattaisiin näin sieltä vällyjen välistä pilkottavat hymyilevät lapsenkasvot. Lapsi napitti minua suoraan silmiin ja kohdalle tultuani nosti pienen kätensä pystyyn tervehdykseksi. Vastasin lapsen tervehdykseen ja jatkoin matkaani. Jäin miettimään, näkikö tuo lapsi, ettei tuolla ukolla ole kaikki kohdallaan ja päätti piristää minua. Hyvin hän ainakin onnistui, sillä minua hymyilytti koko päivän.

Näin Joulun lähestyessä olkoon tämä tarina esimerkkinä siitä miten pienillä asioilla ja eleillä voimme ilahduttaa toisiamme. Nauttikaamme läheistemme seurasta.

HYVÄÄ JOULUA

MT.

---------------------------------



15.4.2014

ENSIMMÄINEN AMERIKAN MATKA


En ollut koskaan käynyt Amerikassa, vaikka mieli oli tehnyt. Kun viime syksynä alkoi ikäni lähestyä 70 vuotta, oli syytä viimein toteuttaa tämä haave. Nuorempi tyttäreni oli saanut kutsun koiranäyttelyn ulkomuototuomarin tehtävään Teksasiin, hän tiesi haaveeni ja otti isän mukaan. Olihan se helppo lähteä, kun matkakumppani oli tottunut matkusteluun eri mantereilla. Tästä matkasta on nyt kulunut nelisen kuukautta. Seuraavassa on eräitä hajahavaintoja.TurvallisuusEnsimmäistä kertaa lentoon ja maahan tuloon liittyivät sormenjälkien ottamiset ja silmien kuvaukset sekä seisominen kädet ylhäällä kokovartalokaapissa metallin etsinnässä. Poikkeuksellista tarkkuuta siis.Lennon mukavuusKLM:n koneella matkustelu Hollannin kautta Atlantin yli oli yllättävän miellyttävä kokemus. Lennolla kuuluivat kaikki ruokailut juomineen lentolipun hintaan, joka oli samaa luokkaa kuin lento reittikoneella esim. Brysseliin.Teksasissa kaikki on suurtaMajoituspaikkamme ”koiratarha” oli upea ranchi. Siellä oli lemmikkeinä seitsemän suurta paimenkoiraa, kaksi ratsua ja aasi. Talossa oli kolme autoa, josta yksi oli vuosimallia 1936 oleva Mersu. Taloon tietysti kuului uima-allas ja pari koristeallasta suihkuineen, patsaineen ja koristekasveineen. Iso piha oli aidoilla jaettu koirien, hevosten ja aasin liikuntaa varten sopiviin osastoihin ja tietysti myös ihmisille oli varattu erityisalueita kuten kuisteja ja parvekkeita.Teksas on tunnettu öljystä ja maataloudesta. Houstonin alueella oli käynnissä maatalousnäyttely, joten suuntasimme sinne. Näyttelyn laajuus yllätti. Maatalousnäyttely sisälsi mm. suuren autonäyttelyn. Siellä oli kaikki suurta, paitsi ei autojen hinnat. Näyttelyssä pantiin erilaista karjaa jonoon palkittavaksi kuin koiranäyttelyssä. Väkeä oli alueella paljon. Oheisohjelmaa oli monella lavalla. Perheet viettivät siellä päivää samaan tapaan, kuten oli tapana suurissa kauppakeskuksissa. Nehän sisälsivät parhaimmillaan kauppojen lisäksi leikkipuiston, monia ravintoloita ja elekuvateattereita.Liikenne oli elämys. Autolla pääsee pääteillä eli High Waylla suurin korkeuksiin viiden tason risteyksissä ja monella kaistalla. Ajoin itse matkalla vain muutaman tunnin, koska tuntui varmemmalta antaa tyttären ajaa ja keskittyä kuuntelemaan navigaattorin komentoja.Ystävällisyys ja palvelualttius ovat suurta. Se tuli esille liikkuessamme vuokra-autolla noin 5000 kilometriä eri puolilla Teksasia. Tosin kilometreistä osa tuli Louisianan puolelta. Ero näiden kahden valtion välillä on merkittävä. Kun Teksasissa pursuaa varaus, niin naapurivaltiossa ollaankin sitten paljon vaatimattomimmissa tunnelmissa. Yleensäkin alueelliset erot ovat myös suuria.NHLOlemme tyttäreni kanssa suuria jääkiekon ystäviä. Suuntasimme siis Dallasissa käydessä myös katsomaan jääkiekkopeliä. Suurimman vaikutuksen teki siellä - ei peli - vaan puitteet. Peli oli samantasoista kuin meillä liigassa, mutta ulkoiset puitteet olivat kerrassaan mahtavat.NasaHoustonissa sijaitsee Lyndon B. Johnson Space niminen Yhdysvaltojen ilmailu- ja avaruushallinnon tutkimusasema. Se on kokonainen kaupunginosa, jossa työskentelee 15000 ihmistä. Tämä laitos on keskittynyt miehitettyjen sukkulalentojen lennonjohtoon ja astronauttien koulutukseen. Osa alueesta toimii museona. Museossa oli mahtavaa istua samoilla paikoilla, joissa USA:n johto aikanaan seurasi avaruuslentojen johtokeskuksen toimintaa.New OrleansNythän monet tuntevat kaupungin tavallista paremmin, koska tuo Treme-sarja pyörii TV:ssä. Treme on yksi kaupunginosa New Orleansissa. Musiikkiharrastukseni vei siis myös tänne. Pitäähän tämä jazzin tunnettu kehto edes kerran nähdä ja kokea! Kokea onkin oikea sana kuvaamaan sitä tunnelmaa, jonka kohtaa kulkiessa kaupungin katuja musiikin ympäröimänä. On kuitenkin todettava, ettei siellä mene kaikilla hyvin. Huumeet rehottavat ja osa vanhoista soittajista viettää aikaansa kadulla kerjäten.Mielenkiintoinen ilmiö on näin vanhan hallintojuristin silmissä se, että pääkadulla eli Bourbon Streetillä on aivan omat järjestyssäännöt. Siellä saa vapaasti kulkea juomat kädessä, kunhan muistaa, että astia on muovia. ”Ruohoa” myytiin vapaasti kadulla myymäläautosta. Poliiseja liikkuu yleensäkin Louisianan puolella paljon ja niin myös täällä New Orleanssisa, mutta he eivät ainakaan tällä kadulla paljoakaan puutu asioihin. Treme- sarjassakin todetaan, että Bourbon Streetillä on oma laki.LopuksiEn väitä, että tämä kokemus on oikea kuva USA:sta, mutta se on kuitenkin aito kokemus siellä ensi kertaa käyneeltä. Kun keskustelin asiasta siellä muutaman vuoden asuneen kanssa, hän totesi, että tuo mainitsemani ystävällisyys ja palveluhalu on todella vain pintaa, jonka alta löytyy paljon muuta.


Arto Oikkonen

-----------------------------------


30.9.2013

Matkustaminen on helppoa, vai onko?

Lappeenrannasta on nykyisin hyvät lentoyhteydet ja ne tapahtuvat yleensä Riikan kautta. Tästä tietoisena lähdimme matkalle kohti Milanoa. Lento piti olla joustava ja nopea: ensin Lappeenrannasta klo 7.10 lähtö Riikaan ja sitten lyhyt vaihto Milanon koneeseen. Perillä piti olla klo 11.20 Milanossa. Tosin aika on siellä tuntia vähemmän kuin meillä. Milanosta oli meidän viiden hengen seurueelle varattu kuljetus Veronaan ja sieltä hotelli varattu yhdeksi yöksi. Sieltä sitten matka suuntautuisi seuraavana aamuna yhden viinitilan kautta majoituspaikkaamme Le Croibe tilalle Valpolicella Classico viiniviljelysalueella. Tämä maatilamatkailu on viinitilamatkailua. Väliin on varattu aikaa vaeltamiseen eli olimme koehenkilöitä Tuomo Puhakaisen firman Wine Saimaan Wine&Walk-matkalla. –Matkustaminen ei kuitenkaan ole aina ennakkosuunnitelmien mukaista.

Palataan lennolle kohti Riikaa. Kone lähestyi aikataulun mukaisesti Riikaa ja ihmettelimme, miksi emme laskeudu. Huomasimme kohta lentävämme ympyrää. Koneen kuulutukset, jotka suoritettiin nopealla tempolla latviaksi ja yhtä nopeasti puhuen englanniksi, jollain tavalla selvittivät, ettemme pysty laskeutumaan kovan sumun takia ja että odotamme sumun hälvenemistä. Sitten tuli ilmoitus, että meidän pakko lentää toiselle kentälle. Tuli toinen kenttä ja toinen maakin. Nyt laskeuduimme hyvässä säässä Liettuan Kaunasiin. Kone jäi matkustajat sisällä odottamaan Riikan kentän avautumista. Huomasimme, että syykin laskeutumiseen oli selvä, kun tankkausauto lähestyi konetta. Meillä ei ilmeisesti riittänyt polttoainetta ilmassa odotteluun.

Reilun tunnin odottelun jälkeen kone nousi lennolle kohti Riikaa. Sumusta ei ollut mitään tietoa ja kone laskeutui varmasti maaliinsa. Sitten alkoivat matkan mielenkiintoiset ja vain näin jälkikäteen hauskat uudet vaiheet. Riikan kenttä oli kaaoksessa, kun monta sataa eri lennoilla myöhään tullutta matkustajaa yritti löytää uuden lennon kohteeseensa. Jatkolennot piti uudelleen reitittää, koska alkuperäiset lennot olivat jo lähteneet. Meidän viiden hengen joukolle tämä vaihe kesti yli viisi tuntia eli jonossa seisottiin ja kaksi virkailijaa yritti purkaa jonoa. Suurille ryhmille tämä oli tosi vaikeaa. Huomasimme, että eräs turkulainen noin kolmenkymmenen hengen ryhmä reititettiin niin monella tavalla, etteivät ne ainakaan helposti enää toisiaan matkan aikana tavanneet.

Tavoitteemme päästä Milanoon oli mahdoton samana päivänä. Seuraavan iltana oli ensimmäinen mahdollisuus saada lento sinne. Emme hyväksyneet tätä ratkaisu, vaan päätimme heti aamulla lähteä kohti Italiaa, mutta nyt Roomaan. Lentoyhtiö suostui maksaan yöpymisen Riikassa, lennon Roomaan ja taksimatkat hotelliin ja takaisin aamulla kentälle. Tämän piti tapahtua ehdottomasti kahdella pienellä taksilla. Parin yrityksen jälkeen löytyi tämä välttämätön ratkaisu, sillä iso taksi ei meitä ottanut, koska paperien mukaan piti olla kaksi pientä taksia. Siis suoritimme pienen matkalaukkujumpan erikokoisten taksien välillä, vaikka Voucherit oli ensimmäisen taksimiehen kädessä.

Siis lensimme nyt Roomaan. Tulipa nähtyä myös Roomaa, kun ajelimme taksilla lentokentältä kohti rautatieasemaa. Junat ovat Italiassa nopeita ja hienoja. Ravintolavaunussa tarjoilu pelasi. Ruuan laatu ei mitenkään muistuta kotoista juna-ateriaa. Junalla ei päässyt suoraan Veronaan, johon olimme siirtäneet jatkokuljetuksen, vaan meidän piti vaihtaa junaa Euroopan vanhimmassa yliopistokaupungissa Bolognassa. –Tulipa käytyä tässä historiallisessa yliopistokaupungissa. - Sitten matkustimme vähemmän hienolla paikallisjunalla kovassa tungoksessa Veronaan.

Viinitila Le Croipe oli näyttävä ja huoneet siistit. Muutamien tuntien työskentely viinin keruussa oli kansainvälisessä seurassa mukavaa. Minunkin parina ollut mummeli puhui paljon, mutta ei se häirinnyt, vaikka en mitään ymmärtänyt. Rypäleet olivat maukkaita ja niistä tehtiin laadukkaita viinejä, joihin olimme jo tutustuneet Wine Saimaan välityksellä kotimaassa. Viinien testauksesta ja maistelusta voisi kertoa paljonkin. On vielä pakko mainita yksi kohde Le Due Quercen Franciacorta kuohuviiniä valmistava tila. Se oli hieno kartanomiljöö, joka myös harjoitti ”maatilamatkailua”. He tarjosivat seurueellemme esittelyn lisäksi huippulounaan yhdistettynä viinitastingiin. Varmaan siinä vilpittömässä toivossa, että matkamme vetäjä Tuomo Puhakainen toisi heidän viinejä myös Suomeen.

Uskon, että opimme myös jotain viiniviljelystä, sen siisteydestä ja sen tarkkuudesta; mm. vain tietyt tertut kelpasivat Amarone viinien valmistukseen. Tähän vaativaan tehtävään saimme pikakoulutuksen ennen työn alkua.

Veronaan tutustuminen suoritettiin matkaohjelmaa muuttamalla, mutta tulihan käytyä Veronan kuuluisalla ensimmäiseltä vuosisadalta peräisin olevalla Areenalla. Se on paikka, jossa joka vuosi järjestetään oopperajuhlat. Juhlat kestävä selvästi pitempään kuin Savonlinnan vastaavat, mutta meikäläinen juhla on tiiviimpi paketti. Nyt siellä tosin rakennettiin lavaa jotain kevyen musiikin konserttia varten.

Matkalla Milanon kentälle käväistiin katsomassa Garda järvi.

Kotimatka sujui normaalisti, vaikka välillä näytti, ettei Riikasta Lappeenrantaan lähde konetta olenkaan. Kone oli kuitenkin vain edellisen lennon jäljiltä myöhässä ja sen takia meitä istutettiin pitkään lentokenttäbussissa. Meitä oli 76 paikkaisessa koneessa kaikkiaan 11 matkustajaa, jotka uudelleen sijoitettiin koneen takaosaan.

Huomaatte kaikesta edellä olevasta, että edelleen pitää paikkansa sanonta ”matkailu avartaa”.

Arto Oikkonen


------------------------------

6.9.2013

Montun laidalta.

Kyllästyneenä meluun ja pölyyn vietin viime viikonlopun Forssan kansainvälisillä Mykkäfilmifestivaaleilla ja tykästyin jälleen kerran. Euroopan vanhimmassa toimivassa elokuvateatterissa, vuonna 1906 perustetussa Forssan elävien kuvien teatterissa neljättätoista kertaa pidettyjen festivaalien teemana oli tällä kertaa Mykän elokuvan naiset. Elokuvia oli haalittu ympäri maailman, joukossa kaksi kiinalaista harvinaisuutta. Näyttelijöistä mainittakoon Mary Pickford, Gloria Swanson, Pola Negri, Asta Nielsen, Louise Brooks, Karin Molander, Tove Tellback ja sokerina pohjalla kiinalainen kaunotar Ruan Lingyu.

On ne vaan niin erilaisia nuo mykkäfilmit. Kun elokuvassa ei puhuta ja tekstejäkin tulee harvakseltaan, saa katsoja muodostaa siihen oman mieleisensä käsikirjoituksen. Lisäksi ei tarvitse arvuutella mitä roolihenkilöt puhuvat, kuten monissa tämän päivän suomalaisissa elokuvissa (huono äänitys). Ja entäs musiikki, kotimaisia huippumuusikkoja livenä. Vai mitä sanotte nimistä Mikko-Ville Luolajan- Mikkola, Eero Ahonen, Teemu Hauta-aho, Kari Mäkiranta, Hillel Tokazier, Heikki Elo ja Trio Mutual. Kannattaisi joskus käyvä katsomassa sellaisenkin joka tykkää vain agenttitarinoista.

Matti T.


----------------------------

1.8.2013

Montun laidalta.

Valitus, ettei Lappeenrannassa tapahdu mitään, ei pidä paikkaansa ainakaan juuri päättyneessä heinäkuussa. Tapahtumia oli niin runsaasti, ettei perässä tahtonut pysyä. Kaupungissa pidettiin Rok-konsertteja jopa kahdet viikon välein. Kesäteatterissa näyteltiin, toreilla laulettiin ja soitettiin, höyrylaivat kokoontuivat satamassa, mopopapatkin kävivät kylässä kesäisellä ajelureissullaan, kaikille oli jotakin nähtävää ja koettavaa. Jos joku ei tuosta valikoimasta löytänyt omaansa, saa katsoa peiliin.

Omalta osaltani jätin rokkijuhlat suosiolla, mutta muihin yritin osallistua parhaani mukaan. Ja kun ei mieleistä nähtävää enää paikkakunnalla ollut, pakkasin kassin ja ajoin vaimon kanssa jälkikasvun luokse toiselle puolelle Suomea. Olin näet kuullut että Minkiössä, lähellä Forssaa, pidetään Höyryfestivaalit. Poikani Timo on innostunut videokuvauksesta ja teki tapahtumasta dokumenttia ja minä toimin pari päivää hänen hanslankarinaan kantaen mikrofoneja paikasta toiseen.

Festivaali oli rakennettu Jokioisten- Humppilan välillä sijaitsevan 14 kilometriä pitkän kapearaiteisen museoradan ja sillä liikkuvien höyryvetureiden ympärille. Väkeä oli liikkeellä runsaasti ja vanhojen vetureiden vetämät vaunut olivat aina tupaten täynnä. Minäkin pääsin pari kertaa kokeilemaan tuota nostalgista kulkuneuvoa.

Varsinaisen festivaalialueen, radan puolivälissä sijaitsevan Minkiön aseman seutu oli täynnä höyrykoneita joitten pyörittämänä kävivät mm puimakone, pärehöylä, paloruisku ym. Halkoja paloi ja ilma oli täynnä savua ja vihellystä.

Mikä ihmeellisintä, koko festivaali toteutettiin talkoovoimin. Sellaista talkoohenkeä ei monen asian ympäriltä tänä päivänä enää löydy. Höyrykoneisiin ja vetureihin höynähtänyttä talkooväkeä oli saapunut paikalle ympäri Suomen, Oulua myöten. Mukava tapa viettää kesälomansa. Jotkut olivat touhussa mukana jo neljättä kymmentä vuottaan. Tapahtuman tulevaisuuskin näkyi olleen hallussa, sillä nuoria talkoolaisia oli runsaasti mukana. Pistäkäähän mieleen! Tapahtuma järjestetään taas ensi vuonna heinäkuun viimeisenä viikonloppuna. Suosittelen!

Eiköhän tätä jorinaa jo tullut tarpeeksi. Pannaan pillit pussiin ja ulos lenkille!

Matti T.


------------------------------

20.7.2013

Terveisiä Lappeenrannasta

Katselen tätä kirjoittaessani kotini ikkunasta näkyvää ankeaa näkymää. Aivan kerrostalomme naapuriin rakennetaan suurta, lähes hehtaarin laajuista kauppakeskusta ja paikalle on ilmestynyt toistakymmentä metriä syvä monttu. Monttu on erilaisia koneita täynnä ja rakentamisen äänet sekä hiekan pöly täyttävät ilman. Huhtikuussa alkanut työ kestää näillä näkymin vielä seuraavat kaksi vuotta, joten kyllä tässä on kestämistä. Ne talomme asukkaat jotka onnekseen omistavat kesämökin ovat paenneet maalle, me muut huonompiosaiset sinnittelemme tässä aitiopaikalla. Joskus kun oikein ottaa päähän pitää vaan laittaa kengät jalkaan ja lähteä lenkille. Kunto siinä kyllä kohenee, pitää vaan varoa ettei mene ylikunnon puolelle.

Minua on jo pikkupojasta asti kiinnostanut Suomen suurimmaksi yksittäiseksi työmaaksi mainittu Salpalinja ja sen rakennelmat. Kiinnostus johtuu varmaan siitä että isäni kulki vuosina 1946-52 Puolustuslaitoksen hommissa tarkastamassa Salpalinjan rakenteita Rutolan ja Skinnarilan välisellä alueella ja sain usein kulkea hänen mukanaan.

Kun sitten kuulin että Salpalinjalla aletaan pitää vaelluksia, päätin ottaa niihin joskus osaa. Mutta kun harrastin suunnistusta ja ne tärkeimmät kisat sattuivat aina vaelluksen kanssa samaan aikaan, asia lykkääntyi. Vihdoin kaikki osui kohdalleen.

Osallistuin 28-30.6.2013 Virolahden- Miehikkälän maastoissa vaellettuun Salpavaellukseen. Kolmipäiväinen nostalginen reissu! Patikoitiin paahtavassa helteessä ylös alas kallioisia rinteitä. Nähtiin monenlaisia linnoitteita, käytiin lukemattomissa betonibunkkereissa, nukuttiin? ahtaasti kaksi yötä sotilasteltassa, muistui aivan vanhat armeijan ajat mieleen. Samalle jotokselle osallistui myös tapahtuman suojelija Pv:n komentaja Kenraali Ari Puheloinen. Mukava mies, mutta ”huonokuntoinen”, koska poistui jotokselta jo ensimmäisenä iltana kiireisiinsä vedoten!

Sen verran kovalla nukkuminen kävi lonkkaani ja kiipeily akillesjänteisiini, että olen nyt pari viikkoa viettänyt hyvin säännöllistä elämää. Mutta kyllä se tästä iloksi muuttuu!

Eipä tässä tällä kertaa muuta. Pitää tästä lähteä ulos katsomaan josko tuolla viereisellä työmaalla olisi pomon paikkaa avoinna!

Terveisin Matti T.


-----------------------------

Mitä miettii suvun puheenjohtaja kauniina pakkaspäivänä 9.3.2013

Huomaan, että on jo kulunut kuutisen vuotta siitä, kun jäin eläkkeelle Lappeenrannan teknillisen ylipiston hallintojohtajan virasta. Pelkäsin selvästi tätä uutta vaihetta. Täytyy myöntää, että kyllä ensimmäiset päivät tuntuivat masentavilta ja tuli mietittyä, että onko kaikki antoisa elämä jo takana. Sitten muistin erään lappeenrantalaisen vanhan saksofonistin `heiton` minulle; heti kun jäät eläkkeelle, niin tulet soittamaan hänen yhtyeeseensä. En tiennyt silloin mitään tästä Potero-orkesterista. Olin pari kertaa soittanut muussa yhteydessä tilapäisesti hänen kanssaan ja olimme tutustuneet toisiimme ollessamme molemmat kaupungin luottamusmiehinä musiikkilautakunnassa.

Koulupojasta lähtien minulla oli jatkunut pienimuotoinen ja harrastusmainen kitaransoitto. 70-luvulla se vähän vakavoitui, kun kokosimme italialaisen jo tuolloin periaatteessa soittamiset lopettaneen Vittorio Espositon kanssa harrastusyhtyeen. Se oli opettavaista aikaa, sillä Viki oli todella taitava. Hän hallitsi monia istrumentteja ja oli liikkunut Suomessakin hienoissa orkestereissa kuten Esko Linnavallin orkesterissa. Kerran tapasimme Vikin kanssa yhdessä Esko Linnavallin. Tämä kertoi värikkäitä tarinoita italialaisen ja suomalaisen temperamentin eroista. Antoisa päätyö ja lisäksi Vikin muuttamien takaisin Italiaan lopetti systemaattisen harjoittelun. Kun tuli esille tämä uudelleen orkesterissa soittaminen, niin oli pakko työn loppumisen alakulossa aloittaa soittamisen uudelleen harjoittelu. Kaikki ei onneksi ollut unohtunut, mutta kyllä sitä monta tuntia piti päivittäin soittaa, jotta sai sointuotteet päähän ja sormiin. Ei ne sormet eikä pääkään ole yli kuusikymppisenä enää niin taipuisia eikä oppivaisia kuin aiemmin.

Elämä on jatkunut musiikin värittämänä. Nyt tulee vuosittain soitettua 50-60 keikkaa ja onhan siinä vielä harjoituksia päälle. Tällä hetkellä soitan neljässä kokoonpanossa.

Musiikkiharrastuksen mietiskely sopii hyvin tähän hetkeen, kun valmistaudun illan soittoon Lappeenrannan kasinolla. Musiikki täyttää ja aikatauluttaa tämänkin päivän hyvin: klo 13 ”roudaus”, klo 19.30 harjoitus laulusolistin kanssa ja klo 22.30 keikka. Lappeenranta Big Band esiintyy tänään tanssiaisissa laulusolistinaan Maria Tyyster.

Huomaan, että tästähän tuli blogi -tyylinen mietiskely. Suvusta ei tullut puhuttua vielä mitään. Aasinsilta voisi olla suvun vankat perinteet musiikkiharrastuksen parissa. Kun kerran tarkastelin Montolan puhallinorkesterin alkuvaiheen kuvia, niin melkein kaikkien soittajien sukunimi oli ”Oikkonen”. Onkohan meidän geeneissä jokin piirre, joka panee harrastamaan musiikkia ja tykkäämään siitä. Meidän harrastajien lisäksi suvusta löytyy myös monta ammattilaista. Vaikka en tunne itseäni taitavaksi, niin kyllä minussa on kyky nauttia tästä harrastuksesta.

Minun DNA:sta ollaan tekemässä tarkempi analyysi. Löytyyköhän sieltä yhteyksiä skotlantilaisiin säkkipillin soittajiin?

Arto Oikkonen