3._uuno_asevelvollisena_19222.jpg

Asevelvollisia Lappeenrannassa v. 1921.
Tarinan kirjoittaja Uuno Oikkonen (1901-1997) edessä oikealla.

LAPPEEN POJAN SOTAVÄKIAJAN MUISTELMIA

Kesä tuli aikaisin vuonna 1921. Huhtikuun alussa oli sulat maat, lunta ei näkynyt enää missään.  Muistan tämän sen vuoksi niin hyvin, kun olin menossa huhtikuun 20 päivä sotaväkeen. Viipuriin, Karjalan ratsujääkäreihin minut oli syksyllä sotasyynissä määrätty, mutta joukko-osastojen siirtojen vuoksi, minä jouduinkin Lappeenrantaan. 

Uudenmaan rakuunarykmenttihän täällä oli ennestään, joka käsitti neljä eskadroonaa. Hämeen ratsurykmentti perustettiin seuraavasti: Hämeen ratsuväkipataljoona tuli Hämeenlinnasta Lappeenrantaan ja tästä muodostui rykmenttiin ensimmäinen ja toinen eskadroona. Soittokunta tuli pataljoonan mukana. Karjalan ratsujääkärien muuttaessa myös Lappeenrantaan, tuli siitä rykmentin kolmas ja neljäs eskadroona. Yhdessä Uudenmaan rakuunarykmentti ja Hämeen ratsurykmentti muodostivat Ratsuväkiprikaatin, jonka komentajana oli kenraali Londen. Hämeen ratsurykmentin komentaja oli kenraali, (tai eversti) Valkama.

Minä jouduin Hämeen kolmanteen eskadroonaan. Alku aina hankalaa! Ensimmäisenä päivänä meille ei annettu varastosta muuta kuin patjapussi ja tyynynpäällinen, jotka kävimme rehuvajassa oljilla täyttämässä. Lisäksi saimme viltin ja lakanat. Omissa vaatteissa meidän täytyi mennä heti hevosia putsaamaan ja ratsastamaan. Eihän se oikein mukavaa ollut, jos jollakulla sattui olemaan mukana vain ainoa pyhäpukunsa. Omassa ajassa, joskus iltahuudon jälkeenkin, saimme jonottaa muita varusteita varaston ovella. Meni siinä viikko, muutamilla kaksikin, ennen kuin olimme täysin armeijan riikineissä. 

Entäs sitten se ruokapuoli. Koko maassa oli elintarvikepula. Oman kasarmimme muonamestari jakoi meille näkkileivän ja margariininapin sekä silakkaa. Milloin iltasella oli ruispuuroa, silloin saimme mukin maitoa. Kun oli velliä, niin silloin ei maitoa jaettu. Keittiölle menimme leipäköntti kädessä, mutta soppaa ja vettä riitti. Amerikasta asti tuli meille "Vilsonin silavaa".

Vähitellen aloimme tottua armeijan oloihin. Suomen armeija oli perustettu vuonna 1918 ja ensin palvelusaika oli jalkaväessä vuosi ja erikoisaselajeissa puolitoista vuotta. Minun sotaväessä ollessani kokeiltiin, että kaikissa aselajeissa palvelusaika olisi vain vuosi. Sen vuoden kokeilun jälkeen erikoisaselajeissa muutettiin palvelusajaksi vuosi ja kolme kuukautta.

Minun vuoden palvelusajan aikana oli päiväohjelma aika rankka. Mitäs sanotte esimerkiksi tällaisesta: Kello 5.30 herätys, 5.45 – 7.00 hevosen puhdistamista. Seitsemältä alkoi leivän ja margariinin jako ja joimme aamuteen ruokalassa kahdeksaan mennessä. Aamupalan jälkeen oli kello 10.30 asti ratsastamista. Hevonen tietysti likaantui juostessaan ja sitä puhdistimme kello 11.00 asti. Kello 11.30 – 13.00 oli ruokailu keittiössä ja lepoa. Iltapäivä alkoi tunnin luennolla, jatkuen kello 14.00 – 16.00 jalkaharjoituksilla. Taas tunnin luento sisäpalvelun ohjesäännöistä, sotilaskurista ym. aiheista. Seuraava tunti kului taas hevosen puhdistustöissä. Kello 18.00 – 19.00 seurasi iltaruokailu keittiöllä. Sen jälkeen täydellä vatsalla tunnin luento ja vielä illalla puolen tunnin ajan urheilua tai voimistelua, kuten kyykkyhyppyjä ym. Iltahartaus kello 21.00. Kesäkuukausina, eli kesä – elokuussa, oli sotilaspastorin pitämä iltahartaus vasta kello 22.00. Siinä oli koko Ratsuväkiprikaati mukana, ynnä soittokunta. Silloin jäi nukkumisaika lyhyeksi, ei siinä ehtinyt nuori mies unia näkemään.

Iltalomat tiukalla

Mennessäni huhtikuussa väkeen, pyysin heti seuraavaksi pyhäksi lomaa. Meillä kotikylillä oli pastori Aaro Tolsa pitänyt opintokerhoa koko talven ja silloin oli kerhon lopettajaisjuhla Lavolan kansakoululla. Ei tullut kuuloonkaan, että alokkaalle olisi annettu lomaa. Mutta sain kuin sainkin iltaloman myöhemmin vielä alokkaana ollessani. Oli menossa asetarkastus. Eskadroonan päällikkö, ratsumestari Salmio, tuli aina miehen kohdalle, sai kiväärin ja kysyi, mikä on miehen nimi ja kiväärin numero. Kun Salmio tuli kohdalleni, minä, joka olin ollut suojeluskunnassa pari vuotta sekä tiesin sotilaskomennosta yhtä ja toista, tein asennon, löin kantapäät yhteen, että kannukset kilahti ja ilmoitin: - Herra ratsumestari, alokas Oikkonen, kiväärin numero 1096. Salmio otti kiväärin, katsoi piipun läpi ikkunaa kohden, kääntyi sitten minuun päin ja sanoi: - Kivääri on puhdas, Oikkonen saa iltaloman. Alikersantti Rastas ehätti sanomaan, että Oikkonen asuu tässä lähellä ja Ratsumestari lupasi minulle, että saan käydä iltalomalla kotonani. Tämän jälkeen tarkastuksen jatkuessa, joka poika muisti nimensä ja kiväärin numeron ilman kysymättä.

Meillä oli kerran luento sotilaskurista. Luutnantti selitti, että esimiehen käskiessä pitää aina totella. Jos asia menee väärin, niin myöhemmin voi siitä valittaa. Luutnantti kysyi sitten, mitä minä teen, jos hän käskee minua hyppäämään akkunasta ulos. Vastasin ohjesäännön mukaan: - Herra luutnantti, minä hyppään. Me olimme toisessa kerroksessa ja matkaa maahan oli viisi, kuusi metriä. Tämä herätti hilpeyttä miesten keskuudessa. Syyskuun ikäluokan korpraali Manner sanoi myöhemmin minulle: - Sinun olisi pitänyt sanoa, herra luutnantti, jos se on isänmaan etu, niin minä hyppään. Tämä ohjesäännön kohta vaivasi minua pitkään, mutta kun kaikki esimiehet korkeimmasta alempaan käyttäytyivät hyvin asiallisesti, unohtui minulta koko asia.

Sotaväessä tapahtui kaikenlaista. Ratsuvääpeli Kemppinen tuli eskadroonaan. Minä eskadroonan päivystäjänä tein hänelle ilmoituksen, mutta tupapalvelija Parikka ei sitä tehnyt. Kemppisen ja Parikan välille syntyi riita. Kemppinen meni Parikkaan kiinni, mutta Parikka vahvana poikana otti Kemppistä kurkusta ja nosti seinälle roikkumaan. Sieltä päästyään alas Kemppinen käski minua hakemaan paikalle eskadroonan päällikön. Lähetin toisen tupapalvelijan hakemaan Salmiota, joka asui viidennessä kaupunginosassa. Salmion saapuessa paikalle kävi kuulusteluissa ilmi, että Kemppinen oli humalassa ollen aloittanut tappelun ja tuomio oli selvä. Parikka joutui kolmeksi vuorokaudeksi putsaamaan käymälän lattiaa ja Kemppinen sai potkut armeijasta. Hän oli jo aikaisemmin saanut varoituksen samasta asiasta.

Kasarmin pihalla oli puuhevonen, jolla voi harjoitella vikellystä ja saksen heittoa. Sitten meille tuotiin pihalle narussa ympyrää juokseva hevonen, matala satula, ei jalustimia. Jokainen juoksi vuorollaan hevosen rinnalla, otti kiinni satulan etuosasta ja vikelsi hevosen selkään. Teki sakset, että joutui satulaan takaperin, taas sakset ja oli satulassa etuperin. Siitä sitten hyppäys maahan ja taas seuraava mies. Yleensä temppu kävi hyvin, vain muutamat joutuivat kompuroimaan.

Jokapäiväisen kaviouraratsastuksen suoritimme leirikentällä. Lauantaina oli pidempi maastoratsastus. Ampumassa kävimme patterileirillä. Leirikenttä oli nykyisen lentokentän alueella ja Lavolan kadun pohjoispuolella, missä nykyisin on asutusalue. Patterileiri sijaitsi lentokentän eteläpuolella, missä oli korkea maavalli. Sen edessä oli maalitaulut ja maahan kaivettu näyttöhauta. Näyttöhaudan länsipäässä oli vielä maahan kaivettu maja, jossa Lavolan kylän paimenpojat olivat kokeilleet kolmen tuuman räjähtämättä jääneen kranaatin räjähtämisherkkyyttä. Yksi pojista meni majan katolle ja pudotti savutorvesta sisään rautakuulan, joka putosi hellalle. Toiset olivat majan sisällä katsomassa, että räjähtääkö. Ei räjähtänyt! Ne kranaattisuutarit olivat saksalaisen kenttätykistöpatterin jäljiltä, joka majaili Lappeenrannassa vuonna 1918.

Siirto soittokuntaan

Niin meni kesä ja tuli syyskuu. Syyskuun ikäluokan pojat pääsivät siviiliin. Vapaussotaan osaa ottaneet olivat päässeet siviiliin jo paria kuukautta aikaisemmin. Siihen joukkoon kuului meidän ryhmän johtaja, korpraali Manner, ja minä jouduin hänen jälkeensä ryhmän johtajaksi sekä tekemään eskadroonan päivystyksiä neljän muun kaverin kera. Eräänä päivänä eskadroonan päällikkö ilmoitti, että ratsumiehet Ruokonen ja Oikkonen luovuttavat kaikki varusteensa, paitsi päällä olevan puvun, varusmestarille ja menevät seuraavana päivänä ilmoittautumaan soittokuntaan. Ja lisäsi vielä, että mitä te toimitte minun selkäni takana. Me olimme käyneet väkeen tulomme ensimmäisenä päivänä henkilökohtaisesti ilmoittautumassa soittokuntaan, emmekä silloin tietäneet, minkä mutkan kautta se anomus olisi pitänyt tehdä. Ruokosen Juho oli ollut Armilan palokunnan soittokunnassa jo kolme vuotta ja minä Montolan Nuorisoseuran soittokunnassa saman verran. Ilman varustuksia ja makuuvaatteita ja olematta kenenkään kirjoissa, lähdimme kumpikin yöksi kotiin.

Syyskuun 13 päivänä, vuonna 1921 kello kahdeksan me ilmoittauduimme soittokuntaan kapellimestari, luutnantti Huttuselle. Jouduimme sellaiseen porukkaan, jossa oli 15 - 18 palkallista kapitulantti aliupseeria, jotka asuivat kaupungilla. Lisäksi oli neljä asevelvollista ja viisi oppilaspoikaa, joiden majapaikka oli kasarmilla. Heidän tupansa sijaitsi rakennuksen kolmannessa kerroksessa, kolmannen eskadroonan yläpuolella. Samassa kerroksessa oli musiikkisali ja toisessa päässä meidän tupamme, jossa asui myös kolme esikunnan asevelvollista kirjuria.

Soittokunta kuului suoraan Ratsuväkiprikaatin esikunnan alaisuuteen. Jokapäiväiseen ohjelmaan kuului ensin musiikin harjoittelua yksityisesti ja sitten kapellimestari Huttusen johdolla kokomusiikkia, jossa kaikki olivat mukana. Kävimme vielä myös ratsastamassa. Kapitulantit Huttusen johdolla kerran viikossa ja asevelvolliset sekä oppilaat ratsuvääpeli Aron johdolla kolme kertaa viikossa. Harjoittelimme soittoa myös ratsain. Soittokunnan liinakkohevoset olivat kolmannen eskadroonan tallissa, eikä meille kuulunut niiden hoito eikä puhdistus. Eskadroonan miehet hoitivat niitä ja ratsastivat niillä silloin, kun meillä ei ollut ratsastusta. Oli meillä viulukvartettikin. Vääpeli Aro soitti bassoviulua ja asevelvollisista Kotkamaa ensiviulua, Merikanto (ei se suuri säveltäjä) toista ja minä kolmatta viulua. Me esiinnyimme sotilaskodissa ja kerran Palokunnan talolla soittokunnan järjestämässä konsertissa.

Armeijan ylikapellimestari Apostol kävi meitä tarkastamassa. Apostol oli bulgarialainen orpopoika, joka oli Turkin sodan aikana tuotu Suomeen ja koulutettu musiikkialalle. Meillä oli aamupäivällä ensin kokomusiikin kuntonäytteitä Huttusen johdolla ja iltapäivällä ratsastusta torvet mukana. Sillä reissulla kysyi Apostol kersantti Kauppilalta, että mikä on hevosen nimi ja milloin se on viimeksi kengitetty. Eihän Kauppila sitä tiennyt, vaikka tallissa joka hevosen pilttuun kohdalla oli taulu, johon oli merkitty kyseiset tiedot. Sitten Apostol kysyi oppilas Mäkiseltä samaa asiaa. Osasihan Mäkinen vastata oikein ja Apostol kiitteli siitä poikaa kovasti. Kauppila kysyi myöhemmin Mäkiseltä, että miten tämä oli muistanut hevosen nimen ja oikean kengityspäivän. Mäkinen naureskeli, ettei hänkään niitä tiennyt, mutta kysyttäessä piti jotakin sille sanoa. Herraskaista oloahan se soittokunnassa olo oli eskadroonan oloihin verrattuna. Iltalomatkin sai pyhäpäivinä puolilta päivin, kun esikunnan kirjurit pyhäaamuisin töissä ollessaan toivat anotut lomat jo kello kolmeentoista mennessä.

Komennusmatka Helsinkiin

Marraskuussa oli päiväkäskyssä muutamia ylennyksiä. Niinpä minutkin korotettiin korpraaliksi ja tuvan vanhimmaksi. Joulu lähestyi. Poliittinen tilanne oli sekava ja itärajalla rauhatonta. Minut lähetettiin Helsinkiin sotaministeriöön hakemaan tarvikkeita, kuten satulan pakkausremmejä, kiväärin jalkoja ja muuta sellaista tarvittavaa. Sain asianmukaiset paperit mukaani. Matkakumppaniksi minulle tuli esikuntapäällikön, majuri Lagerbetsin rouva, sairaan lapsensa kanssa. Minun oli määrä olla rouvalle apuna matkan varrella. Olin ensin ensimmäisen luokan vaunussa rouvan kanssa, mutta konduktööri sanoi, että minunkin pitäisi ostaa ensimmäisen luokan lippu, jos aion matkustaa niin. Silloin rouva selitti korpraalin olevan siellä vain hänen käydessään kahvilla ja konduktööri tyytyi selitykseen. Siihen aikaan ei junissa ollut ravintolavaunuja, vaan muutamat asemat, kuten Kouvola ja Riihimäki, olivat ns. ruokailuasemia, joissa junat seisoivat pitempään.

Matka Lappeenrannasta Helsinkiin kesti kahdeksan tuntia. Kouvolaa lähestyttäessä rouva tuli ha-kemaan minua lapsensa luo ja neuvoi lapsen mahdollisesti herättyä vaan laulelemaan sille. No, lapsi heräsi ja alkoi hiljalleen itkeä. Minä aloin laulaa: - Aa, aa, Allin lasta, pientä linnunpoikaa. Ei ole isää, ei ole äitiä, joka sinua hoitaa. Lapsi ymmärsi orpoutensa ja alkoi itkemään kovemmin, jolloin minäkin hermostuin ja lauloin: - Aa, aa, tuuti lasta, tule surma vastaa, lyö kurikalla kumpaakii, likkaa sekä lasta. Mitä! Lapsi katsoi suurilla silmillään minua ja herkesi kokonaan itkemästä. Siitä innostuneena jatkoin laulamalla: - Mammani minulle maitoa syötti ja välistä antoi vettä, että ne kasvaa punaiset posket, joilla hän poikia pettää. Niin jo mokoma alkoi nauraa minulle. Siinä kävi toteen viisaan miehen sana, ettei naisista koskaan tiedä. Kehdossa ollessaan he jo nauravat ja itkevät yhtä aikaa. Rouva tuli takaisin kahvilta ja minä siirryin omaan vaunuuni. Minulle tuli seuralaiseksi entinen ratsuväessä palvellut upseeri. Hän kyseli minulta ratsuväessä olevia upseereita ja minä vastailin hänelle auliisti. Mutta hänen kysyessään, minne minä olin matkalla, sanoin meneväni Helsinkiin lomalle. Olihan minulla järki päässä ja en voinut paljastaa mitään sotasalaisuuksia. Mies oli oikein kohtelias ja tarjosi minulle Riihimäellä kahvitkin.

Helsinkiin saavuttuamme menimme rouvan kanssa ensin lastenklinikalle, sillä minun oli määrä ennen pois lähtöäni käydä kysymässä sairaalasta lapsen terveyden tilaa ja tuoda tieto majuri- isälle. Minä menin Maija-serkkuni asunnolle ja sain sieltä yökortteerin. Seuraavana päivänä menin Katajanokalle, jossa sotaministeriö ja varastot sijaitsivat. Esitin asiakirjat virkailijalle ja ne kirjat hoitivat asian, minun ei tarvinnut niihin sen paremmin puuttua. Viivyin sisällä sentään tunnin verran ja ulos tullessani näin ovessa lukevan, että asiakkaan viipyessä sisällä yli viisi minuuttia, täytyy vartiomiehen soittaa sisälle. Ilmeisesti ne viralliset asiat tulivat suoritettua, koska näin virkailijan kerran käyneen puhelimessa. Käskivät minun tulla seuraavana päivänä kello yhdeksän hakemaan rahtikirjat.

Helsingin matkan loppukin onnistui ihan hyvin ja majurin tyttö parani. Joulu meni ja päivät kuluivat nopeasti soittokunnassa normaalilla päivärutiinilla. Kevätauringon esille tullessa minä aloin laskea päiviä siviiliin pääsyyn, vaikka minusta sotaväessä olikin kaikenlaisia mielenkiintoisia kokemuksia, niin kuin muistelmani osoittavat.