LAPSUUDEN MUISTOJA KANSOLASTA SAIMAAN KANAVAN VARRELTA

Kertojina Sirkka Moisio os. Oikkonen ja Mauno Oikkonen.

Sirkan tarina

Olin isäni Augustin lempilapsi ja isä lupasi minulle takin. Setäni Ville oli Johanneksessa räätälinä ja isä vei minut sinne junalla takkia hakemaan. Koska uutta kangasta oli hankala saada, takki tehtiin vanhasta takista. Minua harmitti kun isä ja Ville-setä aukaisivat pullon ja pitivät hauskaa myöhäiseen iltaan, eikä takin teosta ollut puhettakaan, vaikka aamulla piti lähteä junalla takaisin kotiin. Viimein uni voitti ja nukahdin. Kun sitten aamulla heräsin, oli takki valmis ja ehdimme kuin ehdimmekin junaan. Ja se takki oli sitten nätti.

Kansolassa oli pidot. Äiti ei päässyt tai halunnut lähteä mukaan, vaan laittoi minut ja Manun isän matkaan. Koska oli epäiltävissä että pidoissa ryypättäisiin, käski äiti minun pitää isää silmällä. Tämän valvontatyöni tein kirjaimellisesti, en päästänyt isää silmistäni, vaan keikuin aina mukana, menipä hän minne tahansa.

Sodan aikana isä sai jostakin nahkaa ja teki minulle kengät. Ne olivat sellaiset monotyyppiset varsikengät.  Juhannuksena 1944 jouduimme lähtemään evakkoon Kangasalalle. Meidän piti ajaa lehmät maantietä pitkin Selänpäähän, jossa ne lastattiin junaan eteenpäin vietäviksi. Minulla ei ollut jalkaan pantavaksi kuin vanhoja puisia kenkiä ja uudet, isän tekemät nahkaiset. Puisilla kengillä ei voinut ajatellakaan kävellä niin pitkää matkaa, joten minun oli pakko panna jalkaani ne nahkaiset. Kun sitten monien vaiheiden jälkeen olimme perillä Selänpäässä, olivat kengätkin hajalla. Tällä evakkomatkalla isä sairastui, otti matolääkkeet ja halvaantui. Kun evakkomatka aikanaan päättyi, hänet tuotiin konduktöörin vaunussa takaisin. Eikä isä siitä sitten enää toipunutkaan, vaan kuoli seuraavana kesänä.

Kansolan sillan ympäristö toimi pyhäisin kyläläisten kokoontumispaikkana, olihan paikka luonnonkaunis.  Sinne tulivat kaikki kynnelle kykenevät. Lapset leikkivät ja urheilivat, naiset juttelivat kuulumisia, vanhemmat miehet siirtyivät hieman sivummalle kortille, kaikilla oli jotain tekemistä.

Meille lapsille kanava ja sillan ympäristö oli mielipaikka. Vietimme siellä paljon aikaa jo siitäkin syystä, että meillä oli vuokramaita kanavan molemmilla puolilla. Jos lehmät olivat laitumella kanavan toisella puolella, jouduimme kulkemaan kanavan sillan yli useita kertoja päivässä.

Kanavassa uitiin, kalastettiin ja kanavan reunalle juostiin aina, kun laiva ilmoitti sireenillään tulostaan.  Kun silta laivan tullessa avattiin, laitettiin tielle puomit ettei kukaan ajaisi kanavaan. Puomien laitto kuului siltavartijalle, mutta usein hän antoi meidän lasten tehdä sen koska se helpotti hänen työtään. Homma oli meille mieluisaa, saattoihan palkkiona olla karamellejä tai jopa lantteja ohikulkijoilta. Minä sain kerran palkkioksi viinirypäleitä. Kun en ollut milloinkaan sellaisia nähnyt, en uskaltanut niitä syödä, vaan säilytin rypäleitä sängyn alla kunnes ne pilaantuivat.

Viimeiseksi muistoksi kanavaliikenteestä ennen sodan alkua 1939 minulle jäi seuraava tapahtuma. Viipurista tuotiin tyhjiä lotjia pois sodan jaloista. Kun niitä hinattiin Kansolaan, juoksimme me lapset kanavalle niitä katsomaan. Näimme, miten yksi lotjamies meni pimeässä laittamaan korkkipussia kanavan reunakivityksen ja lotjan väliin. Lotjan törmätessä kivitykseen, mies horjahti ja putosi korkkipusseineen kanavaan. Meille jäi epäselväksi, saatiinko miestä milloinkaan ylös koska meidät ajettiin pois kanavalta.

Maunon tarina

Isäni August kalasti ja ravusti. Pyydykset, rysät ja katiskat hän teki itse. Isälläni oli naapurin miehen kanssa vuokralla Saimaan kanavalta kalavesiä. Kuljin usein hänen mukanaan kalareissuilla ja saimme kerran ankeriaankin. Muistan, miten sen nostaminen ylös vedestä osoittautui hankalaksi. Lopulta nosto onnistui, kun ujutimme sen mukanamme olleeseen jutesäkkiin. Kotini kohdalla kanavan alittava Soskuanjoki oli hyvä rapujoki ja eräänä kesänä saimme joesta paljon rapuja. Niitä säilytettiin isossa rautatynnyrissä joka sitten lähetettiin linja-auton kyydissä Viipuriin. Rapujen myynnistä saaduilla rahoilla meidän navettaan tehtiin huopakatto. Kun katosta myöhemmin puhuttiin, sanottiin sitä rapurahoilla tehdyksi.

Isä teki myös lotniekan (kirvesmies) hommia. Pääsin kerran pikkupoikana mukaan, kun hän lähti Ruokolaan tekemään erääseen taloon navettaa. Isä ajoi polkupyörällä, minä istuin rungolla ja työkalupakki keikkui pakaasissa. Isä teki päivän töitä ja minä leikin omia leikkejäni. Välillä pidimme ruokatauon ja muistan, miten minullekin oli laitettu pienet eväät mukaan. Illalla, kun aurinko alkoi laskea, tulimme sitten samalla kyydillä takaisin.

Isä oli monitaitoinen mies. Kirvesmiehen töiden lisäksi häneltä onnistuivat niin puusepän, tinurin, kuin suutarinkin työt. Kerran vanhempi veljeni Eino ja naapurin Reino olivat lähdössä tansseihin. Naapurin Reinon kengänpohjat olivat rikki ja kun hän niitä päivitteli, käski isä Reinoa heittämään kengät pois jalastaan ja miehiä menemään saunaan. Miesten palattua tunnin kuluttua saunasta oli kengät pohjattu ja he pääsivät tansseihin.

Isäni oli hieman keskimittaa pienempi hoikahko mies ja hänellä oli muuhun kehoon nähden kohtalaisen iso pää, hatun numero taisi olla 59. Tästä erikoisuudestaan isä naureskellen totesi, miten voi jättää hattunsa reilusti ravintolan naulakkoon, hänen hattuaan kun ei varasta kukaan. Jos joku yrittikin, hattu pyöri päässä ja meni silmille.

Isä teki myös lihaparisniekan hommia, osti pitäjiltä karjaa pääasiassa nautoja. Niitä hän teurasti Kansolassa ja myi lihat kaupungin liikkeisiin. Me pojat olimme usein hänen apunaan teurastushommissa. Lihakuorma tehtiin kärryihin jo illalla, koska isän piti olla aamulla aikaisin kaupungissa, torin laidassa toimineessa lihatarkastamossa. Tarkistetut lihat näet piti ehtiä toimittaa kauppoihin ennen niiden avautumista. Sota-aikana, kun elintarvikkeet olivat säännösteltyjä ja lihasta tiukkaa, oli liikkeellä kaikenlaista hamstraajaa. Erikoisesti minulle jäi mieleen se Lauritsalassa asunut opettajapariskunta, joka oli mieltynyt lehmän utareisiin, ne olivat heistä herkkua. Myös virkamiehet, mm. pitäjän poliisi, kävivät iltaisin pimeän aikana hakemassa meiltä lihaa omiin tarpeisiinsa. Lehmän suolista äiti keitti saippuaa.

Talvisodan alkamispäivän 1939 muistan selvästi. Päivä oli pilvinen, oli hyvä kelkkakeli ja me lapset olimme laskemassa mäkeä Myllymäessä. Kesken mäenlaskun pysähdyimme katsomaan, miten venäläiset lentokoneet tulivat rajan suunnasta Lappeenrantaan päin. Ne lensivät niin matalalla, että punaiset tähdet näkyivät selvästi. Kansolan koululle oli majoitettuna Porilainen autokomppania ja siellä syntyi kova sekamelska. Paloruiskuja ryhdyttiin kokeilemaan, eikä kukaan tuntunut oikein tietävän mitä tehdä. Ilmeisesti venäläisten tiedustelu oli tuolloin rekisteröinyt liikettä Kansolassa, sillä eräänä yönä joulun aikoihin venäläiset hyökkäsivät lentokoneillaan ja ampuivat valojuovillaan Kaarnan metsässä lymynneitä porilaisia sotilaita ja heidän ajokkejaan kohti. Tiedossani ei ole miten paljon tuo hyökkäys sai aikaan tuhoja.

Olimme kotiutuneet ensimmäiseltä evakkoreissultamme Laitilasta välirauhan aikana, kun kesällä 1941 alkoi jälleen sota, jatkosota. Talon muu väki oli jo lähtenyt uudelleen evakkoon, mutta isä pysyi kotona viimeiseen asti. Evakkotavarat hän oli kuitenkin lastannut valmiiksi nelipyöräkärryihin kaiken varalta. Kun venäläiset sitten alkoivat ampua raskaalla tykistöllä rajan takaa Metsäkansolan ja Kansolan kyliin, tuli ukolle kiire. Vauhkoontunut hevonen kärryjen edessä isä lähti ajamaan maantietä pitkin kohti Lappeen Karhusjärveä. Tykistötuli oli välillä niin kova, että hän joutui ohjaamaan hevosensa sivutielle ja jatkoi taas maantiellä kun tuli hieman vaimeni. Isälle lähtö Kansolasta oli niin vauhdikas ettei hänellä ollut aikaa palata hakemaan edes tielle pudonnutta hattuaan. Vasta Karhusjärvellä Petmanin talon pihassa hän uskalsi pysäyttää hevosensa.

Kanavan laidalla oli ns. vetotie joka oli rakennettu proomujen hevosvetoa varten. Tie oli 1950-luvulla hevosten jäljiltä kuoppainen mutta muuten hyvässä kunnossa, kun ajelimme sitä pitkin moottoripyörillä. Sellainenhan piti siihen aikaan olla joka pojalla. Eikä pyöräksi kelvannutkaan mikään idän ihme vaan sen piti olla länsimainen, usealla englantilainen.
Kerran meille pojille juolahti mieleen rakentaa vesisukset. Joku oli sellaiset joskus kuvissa nähnyt, joten tuumasta toimeen. Sorvalilla oli sirkkeli jolla sahasimme laudat. Suksien kärjet tuottivat ongelmia, miten saada ne kippuraan, etteivät ne haukkaisi vettä. Asia ratkesi kun keksittiin tehdä kärjet vanerista, jotka taivutettiin rautalangalla pystyyn. Ja kun Sorvalin Villen valkoiset tennistossut naulattiin lautoihin kiinni, olivat sukset valmiit.

Sitten otettiin Sorvalin pihasta n. 50 m. pyykkinarua, jonka toinen pää sidottiin Kuhasen Tarmon viisisataisen BSA:n pakaasiin ja vesihiihtoharjoitukset alkoivat. Lähtö tapahtui Kansolan sillan juuresta Tuomiojaan päin. Alku oli hankalaa, aina kun moottoripyörä lähti liikkeelle, oli ukko turvallaan vedessä. Mutta pitkän yrityksen jälkeen taidot karttuivat ja alettiin kestää pystyssä. Voi sitä vauhdin hurmaa. Parhaimmillaan moottoripyörän mittari näytti seitsemääkymppiä ja vesi lensi kaaressa, kun suksilla kurvaili kanavan laidasta toiseen. Vaarallistakin homma oli, sillä hiihtäjä jarrutti niin paljon pyörän perässä, että pyörä kulki hieman poikittain tiellä. Mutta yhtään kertaa emme onnistuneet ajamaan sillä kanavaan.

Samana kesänä eräässä talossa kotikylässäni oli häät. Siellä joku otti puheeksi meidän erikoisen harrastuksemme ja kun vesihiihtoa ei ollut kukaan nähnyt, siirtyi hääväki Kansolan sillalle kuin kirkkoon ja näytös alkoi.

Seuraavana kesänä kylämme koululle tuli alakoulun opettajan vieraaksi liikennöitsijä Pentti Pohjola Pohjois-Suomesta. Kun Pohjola kuuli mitä me olimme edellisenä kesänä tehneet, halusi hänkin kokeilla vesillä hiihtämistä. Koululla käsityönopettajana toiminut Herolan Matti teki hänelle vesisukset ja ammattimiehen tekemänä ne olivat paljon paremmat kuin meidän tekemämme. Pohjolalla oli Volvo Amatson henkilöauto, jonka hän valjasti veturiksi. Auton rattiin Pohjola pisti 8 vuotiaan poikansa, jonka oli opettanut ajamaan. Poika oli vielä niin pieni, että hädin tuskin ylettyi katsomaan tuulilasista. Oli elokuinen päivä. Kylän miehet olivat viljapellolla kanavan laidalla ja ihmettelivät kun Amatson kulki kovaa vauhtia kanavan laidalla ilman kuljettajaa ja vesi lensi kanavasta.


Tarinat muistiin kirjoittanut
M.T.