LAHVIPIIRONKI MUISTELEE

 
Tarinan on Helena Maalahden muistiinpanojen pohjalta dramatisoinut Mirja Iivonen, ja se on luettu Helenan 80 v. päivillä 2010.

No, onpas nyt vilkasta. Ovet käyvät, ja ihmiset tuovat puita ja vettä. Mitä ihmettä nyt tapahtuu? Ja taas saapuu naisihminen kovalla kiireellä. No niin, Eevert kävelee hermostuneena, ja Ester käy tuohon vuoteeseen. Lapsen itku täyttää kamarin. Voi, miten pieni ja suloinen tyttö, mutta kyllä on kovaääninen. 

Anteeksi! En esitellyt itseäni. Olen Lahvipiironki. Minut hankittiin huutokaupasta I800-luvun puolessavälissä. Olen jo pitkään kuulunut Mustapään sukuun. Perheeni asuu Lappeenrannassa Wolkoffin piharakennuksessa. Antti on täällä talonmiehenä. Minun paikkani on kamarin ovea vastapäätä. Tässä vartioin tulijoita ja menijöitä - sekä tavaroita, jotka on sijoitettu kolmeen laatikkooni. Liinavaatteet ovat keskimmäisessä, alalaatikko on villavaatteille ja sukille. Oikeassa alanurkassa on kenkälaatikko, missä säilytetään parsinlankoja ja -neuloja sekä parsimatattia. Eikä se ole mikä tahansa tatti, vaan Rakkolanjoen kaakelitehtaan asiakaslahja.

Tänään on 31.7.1930. Eevert ja Ester lähtivät Tähti-laivalla Taipalsaarelle. Eevert kantoi ylpeänä tytön laivaan Mustapään Antin isossa torikorissa ja asetti korin salongin pöydälle. Helena tuli tytölle nimeksi.

Myöhemmin elämä sujui Kattelussaaressa, Vanhallamäellä, niin kuin maalla on tapana. Helena kasvoi. Tuli kouluun lähdön aika. Kuulin kuinka siitä puhuttiin. Tullin väentuvassa Selma Turkia piti koulua. Luokkatovereistaan Helena joskus puhui ja mieleen jäi erityisesti Seija Vanninen.

Kesäisin yhteydet Kattelussaaresta Lappeenrantaan olivat laivojen varassa. Keväällä jäidenlähdön aikaan Helena seurasi ikkunasta, joko laivoja näkyy. Ensimmäiset laivat olivat "ruuvireissulla" katsastuksen jälkeen. Ja sitten olivat lehdessä kunkin laivan aikataulut. Toiset laivat ajoivat Tullisalmen kautta Jänkäsaloon ja Kyläniemeen, toiset taas Kekokiven ja Päihänniemen kautta Kilpiänsaareen ja siitä edelleen Kyläniemeen ja Mikkeliin.

Kesävieraat saapuivat laivalla. Isä oli hevosen kanssa heitä vastassa. Tavaroita tuli koko kuorma: oli isot korit vaatteita ja puiset laatikot täynnä tyhjiä purkkeja ja pulloja. Ne täyttyivät kesän kuluessa marjoista, mehuista ja sienistä. Sitten tulivat kesävieraiden vieraat. Heitä oltiin vastassa veneillä. Voi, miten hienoja he olivat harsohattuineen, hansikkaineen ja korkokenkineen. Maalaistyttö tunsi itsensä heidän rinnallaan maan matoseksi.

Nämä vieraat viipyivät vain hetken. Seuraavana aamuna klo 06.00 heidät soudettiin laivalle. Samalle laivalle oli menossa myllykuormia sekä kaloja, rieskaa ja voita torille myytäväksi. Kyllä ihmisillä riitti kesällä hommia. Oli niiden juttuja mukava kuunnella.

Vanhallamäellä on ollut monta hevosta. Valo-nimisestä Helena puhui monesti, se oli hänelle niin rakas. Uimaankin mentiin yhdessä. Ja siellä vesi roiskui ja nauru helisi. Naapurin miehet lainasivat joskus Valoa, mutta eivät uskaltaneet hakea sitä laitumelta ilman Helenaa. Sellainen hevoskuiskaaja hän on.

Kattelussaaressa moni ei osannut ajaa polkupyörällä, mutta Helena osasi. Pitkin lehmipolkuja paineli pyörällä asioita toimittamaan. Oli osattava ennakoida tulevat mutkat ja mäet. Se oli varsinaista maastopyöräilyä.

Talvisodan aikana helmikuun puolivälissä pakkasta oli yli 30 astetta. 15. helmikuuta klo 12.40 tuli ilmahälytys, pommikoneet lähestyivät Lappeenrantaa. Yhtymän taloon osui pommi. Wolkoffin taloa vastapäätä olevaan matkustajakotiin osui myös pommi. Sänkyjä oli pitkin katua. Räjähdyksestä lensi sirpaleita laajalle alueelle, myös Wollkoffin piharakennukseen.

Helenan perhe lähti hevosella ja reellä jäitä myöten Lappeenrantaan. Tulo sinne oli järkytys. Koko kaupunki näytti kauhealta. Nokiset jääpuikot riippuivat puissa ja tuholta säästyneissä talojen räystäissä. Kiireesti riennettiin Ukkilaan. Sielläkin tuhoja päiviteltiin. Minä seisoin tukevasti paikoillani. Olin vain hiukan haavoittunut. Lahvi oli saranoista repsahtanut ja laudat olivat pahasti säröillä. Muuten olin ehjä ja tavarat sisälläni tallessa. Helenan veli sanoi, että saahan tuosta saunapuita. Mutta Helenan äiti keräsi koko sisältöni. Ja minut, piirongin hän  laittoi rekeen, joka toi minut Kattelussaareen navetan vintille turvaan.

Talvisota loppui ja sotilaita tuli rintamalta hevosineen ja pyssyineen meille täyttäen tuvan, navetan ja sen vintin. Taas minua uhkailtiin polttamisella. Helenan äiti piti puoliani ja sanoi komppanianpäällikölle, että tupaanhan tuo pitäisi tuoda, kun vain olisi joku joka korjaisi sen. Luutnantti kajautti täydessä tuvassa: "Onko puuseppiä?". Joku nurkasta murahti, että onhan se Viitanen, joka on mallipuuseppä. Sitten vain hakemaan Viitaselle isävainaan työkaluja. Mutta mistä kuivaa ja kovaa puuta? No, sitä löytyi risasta panoslaatikosta. Helenan äiti ei antanut kenenkään maalata minua korjauksen jälkeen.

Sodan aikana laivat kulkivat kyllä Lappeenrantaan, mutta mukaan pääsivät vain ne, joilla oli kulkulupa. Evakossa olevia joutsenolaisia tuli Mikkelistä päin Kattelussaareen, josta heitä kuljetettiin veneillä kotonaan käymään.

Sodan jälkeen Saimaalla kulki useampia laivoja: Tähti, Tähti II, Ahti, Tapio, Saimaa. Tähti-­laivassa oli kapteenina naapurin isännän veli ja ajomiehenä hänen vaimonsa veli, komea poikamies. Kylän tytöillä oli aina asiaa kaupunkiin Tähti-laivan päivänä. Laiturin lähellä sijaitsevan talon emäntä huomautteli, ettei hammaslääkäriin näytä saavan aikaa muina päivinä.

1940-luvun puolivälissä alkoi maidon vienti kaupungin meijeriin. Maidot oli saatava kuudeksi laiturille. Sitä ennen oli lypsettävä lehmät, jäähdytettävä maito, kärrättävä se rantaan veneeseen sekä soudettava kilometrin matka ja nostettava tonkat laiturille. Välillä piti kiirettä. Kun laivan pillin ääni kuului, piti soutaa rivakammin, etteivät maidot jää kyydistä.

Kerran Helena meinasi jäädä laivasta. Siellä matkusti sotilas-soittokunta, jonka piti ehtiä junaan Lappeenrannassa. Laiva ajoi täyttä höyryä. Laitureissa ei edes rossia pollariin heitetty, kaikkien laivaan tulevien piti hypätä vauhdissa kyytiin. Lappeenrannan satamassa olivat autot odottamassa ja soittajat hyppäsivät laivasta heti, kun saavuttiin rantaan. Vasta sen jälkeen laiva kääntyi ja kiinnitettiin laituriin ja torille menevät tavarat purettiin. Tämän kaiken kuulin Helenan kertoessa matkastaan.

Vuosia myöhemmin Helena muisteli matkojaan näin: "Voin vieläkin tuntea sen tuoksun, joka syntyi höyrystä, kaloista, omenoista ja kaikista niistä tavaroista, joita laivassa kuljetettiin.

Elämässä alkoi uusi luku kesällä 1949. Helena lähti Tuusulaan ja kuuli siellä, että Hyrylän lavalla Tarva piti radiotanssit. Ei kun sinne! Helena nosteli siellä ennen tilaisuuden alkua penkkejä mukavanoloisen pojan kanssa. Tanssien alettua hän näki samaisen pojan tyttölauman keskellä. Mitä kummaa? Tytöt pyysivät kilvan pojalta ruusua, joka hänellä oli rinnassaan. Helena käveli muina naisina pojan luo ja otti sen ruusun. Näin alkoi ruusujen aika ja hän sai Veikkonsa.

Kihloihin mentiin 24.3.1951 ja vihille 23.9.1951. Koti perustettiin Kattelussaareen Vanhallemäelle. Alkoi lasten aika: Pirkko, Antti, Pekka, Kari ja Jyrki. Tirilään valmistui oma koti v. 1959.

Helena olisi halunnut puutarhuriksi. Ammattia siitä ei tullut, mutta tuli rakas harrastus. Kesämökin rakentaminen Kattelussaareen alkoi v. 1966. Samalla alkoi puutarhan suunnittelu. Veikko rakensi mökkiä lasten kanssa ja Helena pienimmän kera lakaisi lehmipolkuja ja kaiveli kivenkoloja. Yhdessä he ihastelivat saniaisia, kanervia ja ketunleipiä. Poikaa piti välillä nostella ja samalla suunnitella puutarhaa.

Lehdet ja roskat lakaistiin lehtikasaksi. Samaan kasaan haudattiin myös talousjätteet kompostoitumaan. Helena huomasi kuitenkin pian, että kasalla kävivät myös supikoira ja mäyrä. Veikko teki sitten verkkokuvun kompostin päälle. Vähitellen multaa kertyi ja Helena pääsi istutuspuuhiin.

Maasto oli jyrkkä. Kiviä piti laittaa eteen, ettei multa vierinyt alas. Eikä kivistä ollut pulaa. Siihen kivien kääntämiseen tulikin oikein himo: piti kääntää aina seuraava ja seuraava. Näin syntyi pihapiiri. Vanhalta kotipihalta sinne kulkeutui juurakoita ja marjapensaita. Naapuri lahjoitti unkarinsireenin, semmoisen kävelykepin paksuisen ja pituisen rungon. Veikko laittoi sen kiven vieressä olevaan multakasaan. Kuinka ollakaan, siihen ilmestyi silmut. Puu oli ihan vinossa. Sitä koetettiin oikoa - onnistumatta. Komeasti se kukkii vieläkin, vaikka onkin vino.

Tämä taisi tapahtua v. 1978. Pidettiin jalkapallon MM-kisat. Radiossa niitä selosti Pekka Tiilikainen. Lasten piti lähteä tavaroiden kanssa lossille. Ei auttanut muu kuin ottaa radio syliin ja painella polkua pitkin veneelle ja kuunnella samalla kisalähetystä. Voi ei! Radion antenni osui oksaan ja katkesi. Mutta ei se matkan tekoa haitannut. Nyt kuuluu, kun lossin kiinnitysketjut kolahtavat laiturin kanteen. Äkkiä veneeseen, ettei lossi jätä.

Vihdoin Tullisalmi sai sillan. Se valmistui v. 1980. Nyt alkoi raivauksen aika. Kaivuri nosti kannot ja kivet ja parasta oli, kun tie valmistui. Elintila laajeni ja kohta piti jo alkaa leikata nurmikkoa. Aluksi sitä hoidettiin viikatteella ja saksilla. Sitten tuotiin Tirilästä ruohonleikkuri lainaksi. Samoin oli muiden työkalujen laita. Mikäpä oli tuodessa, kun pääsi pihasta pihaan. Lapset varttuivat. Menivät naimisiin. Tuli lapsenlapsia, joita on seitsemän. Ja sitten ne lapsenlapsenlapset.

Juhlia on matkan varrella ollut: häitä, ristiäisiä, syntymäpäiviä. 50-vuotishääpäivä oli 23.9.2001. Sekin vietettiin täällä. Kuulemma saivat lahjaksi paljon kiviä. Vähän kyllä ihmettelin, kun siitä kuulin: eikös niitä nyt ole omasta takaa tarpeeksi. Mutta kiviä ei kai ole koskaan liikaa.

Jaa'a, aikaa on vierähtänyt. Muistoissa on mieluista vaeltaa. Kuinkas vanha itse olen? Puu, josta minut on tehty, oli kuulemma 100-vuotias. Piirongiksi valmistuin 1800-­luvun alussa. Minun rinnallani Helena on siis vasta tyttönen.

Lämpimät onnittelut. Ja kiitokset yhteisestä matkasta

Toivoo lahvipiironki.

ps. Helenan toivomuksesta syntymäpäivävieraat toivat kukin lahjaksi kiven, joita kertyikin melkoinen kasa!

 

 

Takaisin