VALLANKUMOUSMUISTOJA VENÄJÄLTÄ


- Ammattiopetuksen historiaa veljesmaasta (julkaistu Etelä-Saimaa-lehdessä 1957)

Eestin kutomisoppaan laatinut lappeelainen Helena Oikkonen

Tie kiemurtelee halki itäsuomalaisen maalaiskylän ja päätyy jonnekin rajalle. Tien varrella vähäisellä mäentöyryllä koho- avan rapatun talon asukkaan muistot eivät tunne rajoja tien päättymisestä huolimatta ne jatkavat matkaansa Pietariin, sieltä entisen Eestin ja entisen Venäjän rajalla sijaitsevan Peipsenjärven etelärannalle Gdofiin, pieneen maaseudun ympäröimään kaupunkiin. Muistot eivät pysähdy Gdofiinkaan, ne lipuvat vallankumouksen pyörteistä Pejpsenjärven yli Tarttoon, Tallinnaan. Värikkäiden ja tapahtumarikkaiden muistojen omistaja on käsityönopettaja Helena O i k k o n e n, joka Lappeen Lempiälässä syntymäkodissaan Oikkolassa viettää elämänehtoota.

Jo harmaahiuksinen, mutta seitsemästä vuosikymmenestään huolimatta eloisa käsityönopettaja Oikkonen on omalla tavallaan luonut historiaa, onhan hän ollut laskemassa pohjaa veljeskansamme eestiläisten käsityöopetukselle. Uuden luominen alkoi jo Venäjällä Gdofiin Perustetun ammattikoulun alkamisesta, jonka ensimmäiseksi opettajaksi häntä suositeltiin.

Matkalle

Helena Oikkonen sai käsityönopettajapätevyyden v. 1912 Tampereen Käsityö- ja Taideteollisuuskoulusta. Vuoden hän ehti olla Impilahden kansanopistossa käsityönopettajana, ennen kuin hän aloitti jatko-opinnot Fredrikka Wetterhofin koulussa Hämeenlinnassa. Täältä hän valmistui kudonnan opettajaksi v. 1914.

Samana vuonna sai Venäjällä Peipsenjärven etelärannalla sijaitsevan Odofin kaupungin nimismies aikaan naisammatti-koulun. perustamisen kotikaupunkiinsa. Aatteen siihen hän tai kenties nimismiehen vaimo oli saanut Suomesta, jossa pariskunta vietti jonkin ajan jakson elämästään. Hämeenlinnasta pyydettiin Odofin uuteen kouluun opettajaa ja Wetterhofilta suositeltiin vastavalmistunutta Helena Oikkosta tehtävään.

Käsityönopettaja Oikkonen suostui tehtyyn tarjoukseen huolimatta juuri puhjenneesta maailmansodasta. Pietariin saakka kuljetettiin Junalla kangaspuut sekä muut koulutarvikkeet ja sieltä ne gdofilaisten toimesta vietiin määränpäähänsä. Uuden koulunsa oppilaiksi Helena Oikkonen sai eestiläisiä sekä venäläisiä, jotka kieliryhmittelyn mukaan asuivat maa- seudulla omissa kylissään. Parikymmentä oppilasta ehti joka vuosi niiden neljän vuoden aikana, jotka Opettaja Oikkonen Gdofissa vietti, saada kudonnanopetusta. Venäjänkieli tuotti uudelle opettajalle vaikeuksia, mutta eestiä hän oppi kerto- mansa mukaan helposti. Niinpä sitten opetus tapahtui vironkielellä, jonka joku venäjänkielen taitoinen virolaistyttö käänsi toiselle kielelle.

— Kesät olin aina Suomessa, usein joulutkin, muisteli opettaja Oikkonen Gdofin neljänkymmenen vuoden takaisia aikoja eräänä tammikuun suojaisena talvipäivänä. Aina täältä Lappeelta lähdettyäni parin viikon ajan tunsin koti-ikävää, muis- telin, että tähän aikaan kotona mennään navettaan, nyt syödään jne, mutta sitten kaipaus talttui työn saadessa ensisijan mielessäni.

Vallankumouksen melskeissä

Pietarissa leimahtanut vallankumouksen liekki levisi koko Venäjän käsittäväksi roihuksi ja rauhallinen ammattikoulukin joutui poikkeuksellisten aikojen melskeisiin.
— Eräänä päivänä istuin väliajalla huoneessani syömässä, muisteli opettaja Oikkonen. Katsahdin ikkunasta ulos ja näin ihmisten juoksevan päätä pahkaa pitkin katuja, Nousin pöydästä ja riensin nimismiehen huoneisiin asuin heidän luonaan ja heille oli sijoitettu koulukin. Isäntäväkenikin istui aterialla ja kysyttyäni heiltä, mihin ihmiset oikein joukolla kiirehtivät, he ikkunasta vilkaisun jälkeen kaappasivat päällysvaatteensa ja liittyivät pakenevaan joukkoon. Minuun tarttui heidän intonsa ja lähdin - tietämättä mihin ja minkä vuoksi - ihmisten perässä.

Selvisihän lähtökin aikanaan. Eräs neiti Oikkosen oppilaista oli vanhempineen reellä liikkeellä ja heidän ajoneuvonsa kannaksilla opettaja sai tietää, että punaiset olivat tulossa kaupunkiin. Nimismies entisen hallituksen edustajana oli tietoinen häntä odottavasta kohtalosta eikä siis ehtinyt liiemmälti selostaa pakenemistaan. Myöhemmin hän kuitenkin päätyi Pietariin eikä neiti Oikkonen päässyt selville perheen kohtalosta.

Tallukkakurssit

Vallankumouksen jatkuessa koulu siirrettiin toiseen taloon ja opetustyö jatkui kaikesta huolimatta. Koulun yläkerrassa oli vuoroin punaisten, vuoroin valkoisten esikunta, väliin ammuskeltiin, mutta pahemmilta häiriöiltä kuitenkin Säästyttiin. Vuonna 1919 koululle sijoitettiin sairaala, jonka henkilökunta oli kuitenkin riittämätön.

Neiti Oikkonen kuuli usein haavoittuneiden valituksia ja lopulta hän tarjoutui auttamaan. Hänen apuaan tar vittiin aikai- semminkin, sillä jalkineista oli sairaalassa huutava puute. Eräs aatelisrouva tuli pyytämään, että neiti Oikkonen järjestäisi tallukantekokurssit, jotta tervehtyneet sairaalan potilaat pääsisivät liikkeelle. Läheisestä eestiläiskylästä lähdettiin hevo- sella hakemaan rättejä ja niistä alettiin valmistaa jalkineita. Hupaisena näkynä opettaja Oikkonen muistelee vieläkin korkea-arvoista upseeria, jonka toisessa jalassa oli punainen, toisessa sininen tallukas. 

Pako Gdolista

Eräänä aamuna sairaalan lääkäri ilmoitti että sairaala siirretään Peipsenjärven yli Tarttoon. Kello oli silloin kahdeksan maissa ja kymmeneltä piti laivojen lähteä kolmen kilometrin päässä sijaitsevasta satamasta. Neiti Oikkonen lähti niiltä sijoiltaan Eestin konsulin luo, mutta sai surukseen kuulla, että sairaalan mukana lähteviltä vaadittiin lääkärin todistus siitä, että he kuuluivat henkilökuntaan. Takaisin sairaalaan, jossa lääkäri kulki pakkausten keskellä muuttoa järjestelemässä ja neiti Oikkonen sai kaipaamansa todistuksen. Jälleen konsulin luo, joka tällä välin oli kuitenkin ehtinyt lähteä asunnostaan. Loivassa mäessä hänen nelipyöräinen valjakkonsa ravasi täyttä laukkaa, mutta nähtyään hätääntyneen suomalaisopet- tajan konsuli toisella kädellään koputti kuskia selkään ja toisella viittasi opettaja Oikkosen luokseen. Siinä keskellä mäkeä konsuli löi tarvittavat leimat matkapassiin, joka oikeutti opettajan lähtemään sairaalan mukana Eestin puolelle.

Jälleen työtarjous

Kiireinen tavarain pakkaus edelsi satamaan ehtimistä ja opettaja Oikkonen sai ns. Kerenskin rahan voimalla hevosmiehen käymään vielä kerran kaupungissa ja hakemaan sieltä jäljelle jääneen omaisuuden. Laiva nim. ei lähtenytkään klo 10, vaan vasta iltahämärissä. Tartossa opettaja Oikkonen käväisi sikäläisen naisyhdistyksen käsityökoulussa, jossa häntä jo pyydettiin opettajaksi laitokseen. Mutta ensin hän kuitenkin halusi käväistä Suomessa ja pyyntöön suostuttiin auliisti. Mutta Tallinnassa opettaja Oikkonen joutui odottamaan kaksi viikkoa, ennen kuin Lappeelta isä-Oikkonen ehti lähettää konsulaattiin tyttärensä vastaanottoilmoituksen.

Tartosta Tallinnaan

Kotimatka Helsingistä Lappeelle oli seikkailu sekin, sillä vain oman pitäjän nimismiehen luvalla saatiin matkustella siihen aikaan. Helsingistä lähdettyä konduktööri lupaa ensin tiukattuaan kirjoitti Oikkosen papereihin “Vietävä Viipuriin tarkas- tettavaksi”, mutta Riihimäeltä tullut virkaveli oli armelias ja antoi opettajan jatkaa matkaa. Samana syksynä – v. 1919 neiti Oikkonen lähti takaisin Tarttoon, tällä kertaa tarvittavin passein varustettuna. Tartossa hän viihtyi neljä vuotta, mutta sitten v. 1923 perustettiin Tallinnaan “naiskutsekool” (naisten ammattikoulu, jossa myöhemmin alettiin valmistaa myös käsityöneuvojia). Opettaja Oikkonen kävi kysymässä paikkaa koulusta ja häntä pyydettiin jättämään hakemuksen- sa. Kouluhallituksessa hänen hakemuksensa käännettiin eestiksi ja pian hän saattoi aloittaa uudessa koulussa kudonnan- opetuksen. Lähes sadan oppilaan koulussa muodostivat kahdeksan opettajaa varsin kansainvälisen joukon. Neiti Oikkosen lisäksi oli talousopettaja suomalainen, saksalainen aatelisneiti oli puutarhanhoidon-opettajana, Ruotsissa kasvatuksensa ja koulutuksensa saanut eestitär hoiti toisen talousopettajan tehtäviä ja piirustuksenopettaja oli venäläinen.

Kangakudumisöpetus

Koska oppikirjoja ei ollut, neiti Oikkonen saneli oppilailleen ohjeet, jotka nämä vuorostaan kirjoittivat vihkoon. Vähitellen hän kuitenkin alkoi itsekin kirjoittaa opetustaan muistiin. Vuonna 1926 julkaistiin ensimmäinen painos opettaja Oikkosen eestiksi kirjoittamasta Kangakudumisöpetus- nimisestä kirjasta. Kirja herätti suurta huomiota ja eräässä eestiläisessä käsityönopettajain kokouksessa muuan esitelmöitsijä kirjoittajan läsnäoloa tietämättä ihmetteli, miksi kukaan eestiläisistä ei ollut ryhtynyt oppikirjaa laatimaan, vaan sen suoritti ulkomaalainen. Opettaja Oikkosen käsityömalleja ja kirjoituksia julkaistiin monesti myös Tallinnalaisessa  “Taluperenaine”-nimisessä lehdessä.

Muistojen välkettä

Opettaja Oikkonen toimi Tallinnassa ollessaan myös sikäläisen tyttökoulun käsityönopettajana ja eräs hänen sikäläisistä tuttavistaan nauroi, että kaupunki kajahteli, kun venäläiset tyttöoppilaat tervehtivät — Trastuit  Ilena Ivanovna! Matkat eri puolille Eestiä kuvastuvat valokuvista, joita neiti Oikkosella on runsaasti kätköissään. Lydia Koidulan patsaan kuva Pärnussa kertoo siellä vietetyistä laulujuhlista. Monesti hän tapasi myös lähetystökutsuilla Aino Kallaksen, jonka kaunis ulkomuoto herätti huomiota. Sydämellinen huumori ja elämänymmärrys värittää opettaja Oikkosen vivahdusrikasta kerrontaa. Varovasti tehtyyn tiedusteluun, eikö Venäjällä tai Eestissä kertoja tavannut miestä, joka olisi vastannut ihannetta ja jonka kanssa elämänvaiheet olisi voinut yhdistää, tuli vastaus — Eivät ne tyhmiä miehiä olleet. Ajattelivat, että mitäs mekään huolimme, kun ei Suomessakaan kenellekään kelvannut. Opettaja Helena Oikkonen, joka tammikuun 3 pnä saavutti seitsemänkymmenen vuoden iän, on elämänkoulussa oppinut tyynesti suhtautumaan erilaisiin tapauksiin. Naurunkimallus silmissä hän kertoo ruplasäästöistäänkin, jotka menettivät rahallisen arvonsa ja jotka nyt on siirretty aitan hämyyn. Kerenskin raha, jota hän myös ehti säästää, ei kelvannut Gdofista Tarttoon siirrettynä ja devalvaatio 20-luvun Eestissä puri jälleen rahan arvon olemattomiin.

 

 

Takaisin